STUDY TALK: MIKSI KESKEYTIN OPINTONI?

Tämä postaus on roikkunut luonnoksissa jo pienen ikuisuuden, olen kai odotellut sopivaa tilaisuutta sen julkaisemiselle. Nyt uskon, että sellainen on vihdoin koittanut. Luvassa siis juttua omasta opiskeluhistoriastani ja siitä, kuinka jätin unelmieni koulun kesken.

2

PITKÄAIKAINEN UNELMA KÄY TOTEEN


Olen aina tykännyt kielistä ja pärjännyt niissä hyvin. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin neljä vierasta kieltä, ja jo lukion ensimmäisellä luokalla tiesin haluavani jatkaa kielten opintojen parissa valmistuttuani. Puntaroin eri vaihtoehtoja, mutta loppujenlopuksi päätös oli helppo: halusin lähteä lukemaan ranskaa. Lukion jälkeen pidin välivuoden, ja seuraavan kevään koittaessa aloin valmistautua pääsykokeisiin. Tein ihan tajuttomasti duunia päästäkseni sisään, ja opin parissa kuukaudessa varmaan enemmän, kuin aiempien opintojeni aikana yhteensä. Kertasin kielioppia, pänttäsin sanoja, katsoin ranskankielisiä elokuvia ja koitin epätoivoisesti saada selkoa Ranskan poliittista historiaa käsittelevästä pääsykoemateriaalista. 

Koe oli haastava, ja väänsin sitä hiki hatussa viimeiseen asti. Koesalista ulos käveltyäni olin täysin varma epäonnistumisestani ja siitä, että unelmieni koulupaikka jäisi tällä kertaa saamatta. Kun sitten heinäkuun ensimmäisenä päivänä kirjauduin Opintopolkuun ja näin edessäni HYVÄKSYTTY -tekstin, olin täysin puulla päähän lyöty. Tärisevin käsin ja itkua tihrustaen soitin äidille. Minut oli hyväksytty ykköshakutoiveeseeni, juuri siihen kaupunkiin, johon halusin. Tampere kutsui, ja olin itsestäni ylpeämpi kun koskaan.


TODELLISUUS ISKEE VASTEN KASVOJA

Syksyllä alkoivat opinnot. Ensimmäiset viikot kuluivat totutellessa uusiin rutiineihin ja ihmisiin. Melko nopeasti kuitenkin huomasin, ettei kovinkaan moni asia vastannut ollenkaan odotuksiani, ja tunsin olevani täysin väärässä paikassa. Yhtäkkiä aina ennen niin itsevarmasti vieraita kieliä puhunut tyttö pelkäsikin kuollakseen avata suutaan, ja jännitti pienintäkin virhettä, koska ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin kannustava. Kouluun lähteminen tuntui päivä päivältä nihkeämmältä, vaatimukset olivat liian korkeat omaan tasooni nähden ja opiskelumotivaatio oli nollissa. Eniten mieltäni vaivasi se, ettei opiskelemani ala enää vienyt minua kohti tulevaisuuden haaveitani. Asiat, joita todella halusin urallani ja elämälläni tehdä, eivät liittyneet tekstien kääntämiseen ja sanaluokkien pänttäämiseen. Unelmani olivat muuttuneet. 


Oli todella vaikeaa myöntää itselleen, saati sitten muille, ettei tämä ollutkaan sitä, mitä halusin. Unelmani oli aina ollut lukea kieliä, enkä ollut vuosiin oikeastaan edes miettinyt mitään muuta. Jossain vaiheessa sitten uskalsin kertoa fiiliksistäni muutamalle kaverille, mutta he yrittivät lähinnä vain uskotella, että kyllä se siitä. Että kaikki olisi vain alkukankeutta ja kyllä siihen tottuisi. Totuus kuitenkin on, ettei kenenkään pitäisi tottua siihen, että joka aamu inhottaa herätä, ja normaali arki ahdistaa. 

Eräänä iltana keskustelu yhden ihanan ystäväni kanssa kuitenkin käänsi kelkan. Hän sai minut tajuamaan, ettei minun ole pakko. Ei ole pakko käydä ensimmäisenä vuonna kursseja, joihin kykyni eivät todellakaan vielä riittäneet. Ei ole pakko sinnitellä alalla, jonka parissa tuskin tulisin tekemään päivääkään töitä. Voisin jäädä pois muutamilta kursseilta, ja ottaa vähän rennommin. Valita tilalle asioita, joita oikeasti haluan opiskella. Mennä oman fiiliksen mukaan ja miettiä, mitä haluaisin milloinkin tehdä. Sinä iltana taakka putosi harteiltani.

Syksyn mittaan jättäydyin pikkuhiljaa pois ranskankursseilta, luin kasvatustieteen perusopintoja ja suoritin juttuja lähinnä kotoa käsin. Samalla pyörittelin jatkuvasti mielessäni taas kevään puolella häämöttävää yhteishakua, ja pikkuhiljaa alkoivat jo uudet suunnitelmat muodostua. Ne suunnitelmat eivät liittyneet ranskanopiskeluun, ja tammikuussa täytin paperit, joissa luovuin opinto-oikeudestani Tampereen yliopistossa. 

6

LUOVUTINKO LIIAN HELPOLLA?

Välillä tietysti tuli mietittyä, annanko periksi liian helpolla. Ajatus kuitenkin katosi aina nopeasti, kun muistin olevani juuri se tyyppi, joka tekee kaikkensa todellisten unelmiensa eteen, eikä todellakaan luovuta, jos jotain haluaa. Tämä ei vaan enää ollut asia, jota olisin halunnut tarpeeksi.

Vaikka varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna opintojen keskeyttäminen oli ainut oikea päätös, en ole katunut hetkeäkään, että hain lukemaan ranskaa. Tulen aina olemaan ylpeä siitä, että kovan työn seurauksena pääsin sisään. Ajattelen nykyään usein, että jos pystyin siihen, pystyn ihan mihin vaan. Sitäpaitsi, jos en olisi tuona keväänä tullut valituksi, ja seuraavana vuonna hakenutkin jonnekin muualle, olisi asia voinut jäädä vaivaamaan. Ehkä vielä vuosia myöhemminkin miettisin, millaistakohan koulussa olisi ollut, ja kuinka hyvin nyt puhuisin. Ranskanopiskelu ei ehkä kertonut minulle, mitä haluan elämässäni tehdä, mutta ainakin se kertoi sen, mitä en halua. 

Mitä sitten taas haluan? Sen tiedän nyt, ja siitä lisää täällä: STUDY TALK / Syksyllä takaisin koulunpenkille

6 kommenttia

  1. Teit varmasti ihan oikean päätöksen keskeyttäessäsi kyseiset opinnot. Monesti juuri oma alitajunta osaa kertoa ja viestittää, jos jokin asia ei tunnu oikealta ja silloin on syytäkin kuunnella itseään - muiden mielipiteistä välittämättä :) Kenenkään ei todellakaan tarvitse jatkaa sellaisen asian parissa, joka aiheuttaa tuollaista ahdistusta! Toivon sinne kaikkea hyvää ja tsemppiä jatkoon ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, juurikin näin! Harmittavan usein huomaa ihmisten miettivän ihan liikaa juuri muiden mielipiteitä ja ympäristön asettamia odotuksia tehdessään omaan tulevaisuuteensa liittyviä valintoja.
      Kiitos paljon ja ihanaa kesää sulle Tuuli! <3

      Poista
  2. On rohkeaa ja ihailtavaa lopettaa, jos ei tunnu oikealta. Toivottavasti seuraava opiskelupaikka on mieleinen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista ♥
      Uskon, että oikeaan suuntaan ollaan nyt menossa :)

      Poista
  3. Oon ite ollu kolme vuotta yliopistossa, mut oikeestaan en oo saanu montaaka kurssii suoritettua. Koko ajan oon harkinnu hakevani muualle tai ehk kuitenki uudestaa ryhdistäytyväni. Mut tää alkaa olee jo vaikeempaa ku muut samaan aikaan alottaneet alkaa valmistautumaan ja kuulee muilta "oot jo nii pitkällä et ei enää kannata luovuttaa." Tietäispä vaa paljonko oon saanu suoritettua.

    Silti muille aina toistan, et älä mieti, mitä muut ajattelee. Silti en osaa tehä päätöksii omien opiskelujeni suhteen.

    Ihanaa, et uskalsit lopettaa yliopiston! Tuut varmasti pärjää elämässä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos kommentista! Sori että vastaaminen vähän venahti..:)

      En tietenkään voi sua henkilökohtaisesti tuntematta ja tilannettasi täysin tietämättä ruveta antamaan suoria vastauksia ja ohjeita, mutta kyllä toi mun korvaan kuulostaa siltä, että kannattaisi vaan suosiolla jättää käymäsi koulu kesken ja suunnata muiden vaihtoehtojen pariin. Jos olisit oikealla alalla, intohimosi ja kiinnostuksesi alaa kohtaan kyllä motivoisivat sua suorittamaan kursseja ja pääsemään opinnoissasi eteenpäin. On varmasti tosi raskasta stressata samasta asiasta vuodesta toiseen, varsinkin, jos samalla joutuu piilottelemaan asiaa muilta. Maailma on täynnä vaihtoehtoja ja erilaisia urapolkuja, joten mielestäni ei kannata tuhlata aikaansa koulussa, mikä ei kiinnosta tarpeeksi, ja missä ei etene ollenkaan.

      Säkin tuut ihan varmasti pärjäämään, kunhan vaan uskallat rohkeasti tehdä juuri kuten itsestäsi tuntuu, paljon tsemppiä! <3

      Poista