Monthly Archives

helmikuu 2019

KUNNIANHIMOSTA, KOULUTUSPAINEISTA JA HUKASSA OLEMISESTA

 
Juttelin hetki sitten ystäväni kanssa siitä, kuinka hänestä tuntuu kuin muiden elämässä tapahtuisi jatkuvasti, kun taas itse vain junnaa päivästä toiseen paikallaan. Kaverit saavat uusia työpaikkoja, aloittavat unelmiensa kouluissa ja saavuttavat upeita mahdollisuuksia. Somepäivitykset täyttyvät skumpan kilistelystä uuden duunin johdosta ja läksiäisjuhlista kaukomaille, ja kaikilla tuntuu olevan selkeä suunta elämässään. Vaikka ystävien puolesta kokeekin vilpitöntä onnea ja ylpeyttä, tulee väistämättäkin tunne siitä, että tässä pitäisi itsekin olla menossa kohti jotain suurempaa ja merkittävämpää. Pystyin todellakin samaistumaan noihin ajatuksiin ja tunnistamaan fiilikset omasta elämästäni muutaman vuoden takaa, ja aihe herättelikin mussa yllättävän paljon ajatuksia.

Olen muutamaankin otteesen ollut elämässäni risteyskohdassa, jossa ei todellakaan tiedä mihin suuntaan lähtisi, ja tuntee olevansa hukassa ja epäonnistunut. Kun lukion jälkeen päätin pitää välivuoden opinnoista ja keskittyä työntekoon, päädyin yllättäen parin kuukauden ajaksi työttömäksi. Vaikka kyse oli vain muutamasta viikosta, eikä työsuhteen päättyminen johtunut minusta, tunsin itseni luuseriksi. Kaksi kuukautta tuntui ikuisuudelta, ja jokainen ”valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -viesti tuntui musertavalta.

”Kun muut ympärilläni viihtyivät uusissa kouluissaan, saivat uusia ystäviä ja nauttivat opiskelijabileistä, en voinut olla miettimättä mikä minussa on vialla, kun en tunne samoin.”

Samantyyppisiä fiiliksiä koin myös silloin, kun olin juuri päässyt kovan työn tuloksena sisään yliopistoon ja sain harmikseni huomata, ettei kyseinen ala ollutkaan minua varten. En viihtynyt koulussa, olin jatkuvasti stressaantunut, enkä onnistunut löytämään samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Kouluun lähteminen alkoi tuntua ylivoimaisen vaikealta, ja seuraavan päivän luennot alkoivat ahdistaa jo edellisenä iltana. Olin haaveillut näistä opinnoista niin pitkään, etten ollut edes miettinyt muita mahdollisia urapolkuja. Olin aivan hukassa, enkä uskaltanut kertoa tuntemuksistani kellekään, enhän halunnut myöntää asiaa edes itselleni. Kun muut ympärilläni viihtyivät uusissa kouluissaan, saivat uusia ystäviä ja nauttivat opiskelijabileistä, en voinut olla miettimättä mikä minussa on vialla, kun en tunne samoin.

 

Unelmien jahtaaminen, intohimoduunin tekeminen ja täysillä kohti tavoitteita painaminen ovat tämän hetken suurimpia trendejä. Blogeissa, podcasteissa ja lehtiartikkeleissa korostetaan kunnianhimoa ja kehotetaan kurkottamaan kuuhun. Kaikki tuntuvat olevan jatkuvasti hyppäämässä uusiin haasteisiin, työstämässä mielenkiintoisia projekteja ja perustamassa yrityksiä. Tämä kaikki on kuitenkin pitkälti vain somen aiheuttamaa harhaa siitä, että jotain suurta ja upeaa tapahtuisi koko ajan. Tavallisesta arjesta harvemmin tehdään kovin näyttäviä postauksia, ja someen pääsevät ne suurimmat onnistumiset sekä saavutukset. Kun näitä juttuja sitten lueskelee kotisohvalta käsin, eikä itse ole vähään aikaan tehnyt mitään uutta tai kovinkaan ihmeellistä, saattaa alemmuudentunne hiipiä takaraivoon.

”Tämä kaikki on kuitenkin pitkälti vain somen aiheuttamaa harhaa siitä, että jotain suurta ja upeaa tapahtuisi koko ajan.”

Ystäväni josta aiemmin mainitsin, viihtyy nykyisessä työpaikassaan oikein hyvin, joten miksi kiirehtiä kohti uudistuksia, jos on oikeasti tyytyväinen elämäänsä juuri näin? Yhteiskunnan oletukset ja odotukset painostavat hakemaan kouluun ja suuntaamaan jatko-opintoihin mahdollisimman pian, mutta mitä jos mikään koulutusohjelma ei tunnukaan omalta? Olen vahvasti sitä mieltä, että kouluun ei kannata kiirehtiä, jos sitä itselle sopivaa alaa ei ole vielä löytynyt. On ihan turha lähteä opiskelemaan jotain vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Elämälle ei ole määritelty ikärajoja. Kukaan ei vaadi sinulta maisterin papereita tiettyihin ikävuosiin mennessä, ei naimisiinmenoa, lapsia eikä johtajan pestiä. Jos olet tällaisia aikarajoja itsellesi joskus asettanut, kannattaa ne unohtaa nyt heti.

Itseään ja omaa elämäänsä on ihan turha verrata muihin. Jokaisella on omat lähtökohtansa, haasteensa ja taistelunsa. On myös ihan okei, ettei aina tiedä mihin suuntaan seuraavaksi kääntyisi, mitä unelmia lähtisi tavoittelemaan ja mikä urapolku olisi itselle se oikea. Jokainen on välillä vähän – tai vähän enemmänkin – hukassa. Tällainen itsetutkiskeluvaihe on kuitenkin tärkeä osa prosessia, matkalla kohti oman jutun löytymistä. Sitä odotellessa voit keskittyä nauttimaan täysillä arjestasi ja siitä, mitä teet juuri nyt.

”Elät todennäköisesti jo nyt unelmiesi elämää, jos katsotaan vuosi tai pari taaksepäin.”

Puhun itsekin blogissani unelmien tavoittelusta ja itseensä uskomisesta, ja pyrin motivoimaan ihmisiä puskemaan kohti tavoitteitaan ja tekemään elämästään sitä parasta mahdollista. Haluan kuitenkin korostaa myös sen jokapäiväisen arjen tärkeyttä, siitä nauttimista ja sen arvostamista. Elät todennäköisesti jo nyt unelmiesi elämää, jos katsotaan vuosi tai pari taaksepäin. Teet sitä työtä, josta aiemmin haaveilit, opiskelet unelmiesi alaa, olet saavuttanut toivomasi taloudellisen tilanteen tai muuttanut haaveilemaasi asuntoon. Välillä on hyvä vain elää hetkessä ja nauttia siitä mitä jo on, miettimättä jatkuvasti mitä seuraavaksi?.

THROWBACK THURSDAY: ASUKUVIA VUOSIEN TAKAA

Aina kun joku kysyy, milloin olen aloittanut bloggaamisen, onnistun antamaan vastaukseksi vain jotain todella epämääräistä. Ensimmäisen blogini muistan perustaneeni jo yläasteella, mutta sitä upeaa luomusta ei (luojankiitos) taida olla enää missään nähtävillä. Vuosien mittaan olen jatkanut bloggailua eri osoitteissa – välillä aktiivisemmin, välillä harvemmin. Suurimman osan ajasta blogini on kulkenut nimellä Suvi Saila Maria, mutta muistuupa mieleeni sellainenkin aika, kun blogini nimi oli Fruitcandy (??) ja muistan saaneeni nimestä silloin jopa kehuja. Äitini sanoja lainaten: Kuulostaa ihan pornotähden taiteilijanimeltä…

Koska blogiharrastus on ollut osa elämääni jo vuosien ajan, on myös kuvamateriaalia tallentunut näiden vuosien varrelta ihan mukavasti, ja vanhojen kuvien pariin palaaminen tänä päivänä nostaa pintaan jos jonkinlaisia tunteita. Naurattaa, nolottaa, suorastaan hävettää – mutta päällimmäisenä on kuitenkin onnellinen ja helpottunut fiilis siitä, kuinka pitkälle noista ajoista ja tuosta nuoresta tytöstä onkaan tultu.

Asukuvat ovat olleet muoti- ja lifestyleblogien suola jo iät ja ajat, ja paljon on muuttunut niistä ajoista, kun peilin kautta järkkärillä (parhaassa tapauksessa salamalla) napsaistiin kuvat päivän asusta ja läväytettiin ne suoraan blogiin, ilman sen kummempaa käsittelyä. Tässä postauksessa jaan kanssanne muutamia asukuviani vuosien takaa, nyt vähän jännittää!

1. Viaton hymy kasvoilla poseeraan kotipihamme metsikössä. Kameran takana tietysti pikkuveljeni – vakiokuvaajani tuohon aikaan. Muistan tämän kuvan vieläkin kuin eilisen, sillä se keräsi tuolloin ennätysmäärän kehuja ja kommentteja, erityisesti upean asuni ansiosta! 😀

2. Samalla viattomalla ilmeellä mennään tässäkin, kuten myös kädet tyylikkäästi taskuissa. Maassa näyttäisi olevan lunta, mutta siitä huolimatta olen nähnyt parhaaksi vaihtoehdoksi hillua kuvissa pelkkä toppi päällä…

1. Ainakin meidän kaveriporukassa bleiserit oli jossakin vaiheessa the juttu, ja niitä piti löytyä kaapista mahdollisimman laaja valikoima. H&M oli ihan ykkösmesta löytää parhaat bleiserit, ja varsinkin viikonloppuisin bilettämään lähtiessä juuri tuollainen lyhyen mallinen ja istuva bleiseri oli ihan must.

2. Siis APUA tämä muokkaus! Filttereiden esi-isä aka Picasan ”Vaihdon käsittely” -ominaisuus, jolla kaikki kuvat oli tapana muokata vihertävän keltaisiksi. Kuvassa näkyvä raitapaita oli muuten mun lemppari vuosien ajan, ja käytin sen ihan loppuun.

Omistetaanko hetki näille kouluaamujen peiliselfieille, tuolle puhelimenkuorelle sekä noille rannekoruille ja sormuksille, jotka oli löydyttävä kädestä joka ikinen päivä. Tuo oli muuten sitä aikaa, kun kerran erehdyin kokeilemaan vähän tummempaa sävyä hiuksissa, ei kovinkaan hyvällä menestyksellä. Kyllä se blondi vaan on mun juttu.

1. Yhdessä vaiheessa mun lempparijuttu pukeutumisessa oli ehdottomasti huivit. Hamstrasin niitä kaikissa mahdollisissa väreissä, kuoseissa ja materiaaleissa. Mitä muhkeampi, sen parempi. Enää en osaisi kuvitella käyttäväni huiveja muuten kuin ulkovaatteiden kanssa talvipakkasilla.

2. Vanhan ala-asteeni rappusilla kuvaamassa. Mitäköhän mun hiuksille on tapahtunut… Ydinräjähdys maybe?

Muistan olleeni äärimmäisen ylpeä tästä kuvasta, tämä oli mielestäni jotenkin niin cool. Voi sitä tuubihuivien kulta-aikaa… Mutta mikä tuo naaman blurraus oikein on?!

1. En välttämättä enää tänä päivänä yhdistäisi samaan asuun bleiseriä, valkoisia farkkuja ja neonvärisiä tennareita…

2. Paljastus: Käytin noita kenkiä tasan tuon ainoan kerran, jonka jälkeen totesin, ettei noin korkeilla koroilla todellakaan pysty kävelemään. Yllättävää, että olen tässäkin kuvassa juuri horjahtamaisillani…

Nyt aletaan tulla jo pikkuisen lähemmäs nykyhetkeä. Valkoiset/vaaleat farkut ovat selkeästi olleet mun juttu.

No nyt näyttää jo siltä, että voisin käyttää samoja asuja edelleen, hieman muunneltuina kylläkin. Jälkimmäisen kuvan pörrötakki löytyy edelleen kaapista, joten täytyykin vetäistä se joku päivä taas päälle ja stailata tähän päivään sopivaksi.

 

Minultahan eivät kuvat arkistoista lopu, joten haluaisitteko nähdä tämäntyyppisiä postauksia vielä lisää? Ajattelin myös, että voisin kerätä vaatekaapin helmet yhteen ja yrittää luoda näitä vanhoja lookeja uudelleen, vastaamaan enemmän tämänhetkistä tyyliäni. Miltäs kuulostaisi?

 

SE LEMPEÄMPI VIHERSMOOTHIE

Pääsin sisään vihersmoothieiden maailmaan vasta muutamia kuukausia sitten. Olin aina ajatellut, että vihersmoothie on yhtä kuin kitkerä kaalinmakuinen pirtelö, mutta väärässä olin. Kunhan vain löytää itselleen sopivan reseptin ja hyvät mittasuhteet ainesosille, saa aikaan erittäin raikkaan, mutta maistuvan lopputuloksen. Nykyään nimenomaan vihersmoothie tuleekin napattua matkaan aamulla kouluun lähtiessä, tai pyöräytettyä kiireisen päivän välipalaksi.

Tässä tulee siis mun luottoresepti, joka on lähes päivittäisessä käytössä. Tästä on hyvä lähteä liikkeelle, jos vihreät smoothiet eivät ole vielä tulleet tutuiksi, ja liian ”vihreä” maku arveluttaa.

Lempeä vihersmoothie:

Pakastemangoa

Pakastettua banaania

Tuoretta pinaattia tai lehtikaalia

Kurkkua

Sitruunamehua

Kauramaitoa

 

Makeamman vihersmoothien salaisuus ovat ehdottomasti mango ja banaani, jotka tuovat sopivaa vastapainoa pinaatille/lehtikaalille, ja sitruunan mehusta saa kivasti kirpeyttä. Jos vihersmoothie on täysin uusi tuttavuus, kannatta aloittaa hyvin pienellä määrällä vihreää, ja pikkuhiljaa lisäillä sitä oman maun mukaan. Mulla on tapana pitää valmista smoothieta vielä hetken pakastimessa ennen nauttimista, jotta se on varmasti tarpeeksi kylmää ja raikasta.

Nautinnollisia smoothiehetkiä!

PELOTTAVA PULLOJENPALAUTUS JA KADONNUT KOULUMOTIVAATIO // MIKSI?!

Miksi luulin, että onnenkeksi-emoji esittää hiekkadyyniä?

Miksi elin viime kesään asti siinä uskossa, että suppailu on äärimmäisen vaikeaa ja suunnilleen yhtä haastavaa kuin surffaaminen, ja että about jokainen ensikertalainen putoaa laudalta veteen?

Miksi luulin ala-asteella, että muun muassa kirjoitetaan muummoassa?

Miksi onnistun aina kiehauttamaan aamupuurot kattilan reunojen yli?

Miksi pullojen palauttaminen on niin ahdistavaa? Pelkään aina ihan suunnattomasti, että kone menee jostain syystä jumiin ja taakseni kertyy jäätävä jono kiireisiä ja turhautuneita ihmisiä? Pakoilen ja siirrän vastuuta tässä asiassa aina viimeiseen asti, tai nappaan kaverin mukaan henkiseksi tueksi pullojenpalautusreissulle…

Miksi +5 ja +20 lämpöasteen ero tuntuu paljon suuremmalta kuin -5 ja -20? Siis miettikää, pukeudut pakkasella jokatapauksessa suurinpiirtein samoihin kuteisiin, kun taas +5 ja +20 asteen pukeutumisessa on suuri ero, sillä +20 on meille suomalaisille jo täysin kesäkeli.

Miksi jään aina miettimään, kirjoitettiinko kiitos thankyou vai thank you?

Miksi hanskat, ponnarit sekä pinnit ovat aina hukassa?

Miksi ajatus kulkee parhaiten aina aamuisin, ja illalla aivoni eivät enää pysty mihinkään järkevään?

Miksi onnistun aina jättämään lasinpyyhkijät päälle sammuttaessani auton, ja kun seuraavaksi sen käynnistän, pyyhkijät heittävät kaikki lumet sisälle autoon avoinna olevasta ovesta?

Miksi on aina niin vaikeaa valita, minkä värisen kukkakimpun ostaisi. Jumitan kaupassa kukkien kohdalla ikuisuuden ja vekslaan edestakaisin. ”Jos viime kerralla ostin valkoisia, pitäisikö nyt ottaa nuo keltaiset? Vai onko keltainen vielä vähän turhan keväinen, ehkä otan sittenkin nuo vaaleanpunaiset. Tai kuitenkin vaan ne valkoiset…?”

Miksi mua vastaan ajoi mopoilija revityissä farkuissa kaameilla pakkasilla?

Miksi mun koulumotivaatio on näin kadoksissa? Voisin väittää, etten ole koskaan aiemmin ollut näin epämotivoitunut opintojeni suhteen, ja kaikki muu tuntuu tällä hetkellä kiilaavan prioriteettilistalla kouluhommien ohitse…

Miksi jengi pelkäsi nuorempana ensimmäisten stringien ostoa ihan hulluna, ja salaili asiaa vanhemmiltaan? Stringit piti pestä itse salassa, ettei niitä joutunut viemään koko perheen pyykkikasaan muiden kauhisteltavaksi.

Miksi soitan edelleen aina äidilleni, kun tarvitsen apua jossakin asiassa, vaikka kyseiseen tilanteeseen saisi mahdollisesti nopeammin ja kattavamman vastauksen esimerkiksi googlettamalla?

Miksi äiti kuitenkin lähes aina osaa vastata näihin kysymyksiini, koski asia melkeinpä mitä tahansa? Paitsi teknisiä tai digitaalisia hommia, niissä se on aina ihan pihalla…

Miksi mun takareidet on aina ihan jumissa, vaikka venyttelen huolellisesti melkeinpä jokaisen treenin päätteeksi?

Miksi haaveilin pienenä valkoisesta pitkäkarvaisesta kissasta, jonka nimeksi olisin antanut Pamela?

Miksi mulle on alkanut viime aikoina tulla jatkuvasti puheluita Irlannista sekä Hollannista? Olen estänyt jo ainakin neljä eri numeroa. Tähän asti olen aina säästynyt jopa puhelinmyyjiltä, joten ilmeisesti numeroni on nyt vuotanut jonnekin todella hämärille listoille…

Kuvat: Äiti <3