Blogi ei ole päivittynyt moneen viikkoon, ja viimeisimmästä Instagram-kuvastakin on vierähtänyt melkein kuukausi. Olen viimeisten viikkojen aikana ehtinyt potea todellisen identiteettikriisin näiden somejuttujen kanssa. Miettinyt pääni puhki millaista sisältöä haluan tuottaa, mitä somekanavia hyödyntää ja miten? Mihin tulisi panostaa ja mihin suuntaan lähteä? Mikä olisi eniten minua? Tuntuu, että kokoajan pitäisi olla tekemässä jotain todella ihmeellistä ja paljastamassa jotain uutta ja yllättävää, jotta ihmiset jaksaisivat seurata ja mielenkiinto säilyisi.
Jossain vaiheessa viime vuoden loppupuolella huomasin, ettei tekstiä meinannut syntyä enää millään. Keksimäni aiheet eivät tuntuneet tarpeeksi mielenkiintoisilta, eivätkä kyhäämäni tekstit julkaisemisen arvoisilta. Jostain syystä alkoi tuntua tosi hölmöltä jakaa omaa elämäänsä ja arkeansa tänne, miksi se edes kiinnostaisi ketään?
Tiedostan olevani erittäin etuoikeutetussa ja onnellisessa asemassa voidessani sanoa näin, mutta mun elämä oli niin tasapainoisen onnellista ja arki niin hyvää ja ja tasaista, ettei siitä tuntunut irtoavan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Aina kun mietin kulunutta viikkoa ja mitä siitä voisin kirjoittaa, oli sisältö melkeinpä sama: kouluhommia, blogijuttuja, salilla treenailua ja omassa rakkaassa kodissa viihtymistä. Onnea ja tyytyväisyyttä omaan arkeen. Ei mitään suuria oivalluksia tai tulevaisuutta mullistavia elämänmuutoksia.
Kun koulussa oli käynnissä loppurutistus ennen joululomaa ja koneella tuli jo senkin puolesta roikuttua jatkuvasti, ei huvittanut enää päivän päätteeksi istua naama kiinni ruudussa kirjoittamassa postauksia. Viikottainen ruutuaika alkoi ahdistaa, ja välillä teki mieli poistaa kaikki sometilit, tyhjentää puhelin turhista sovelluksista ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Irtautua täysin.
Päätin lopulta, että annan vain olla ja keskityn hetken aikaa ihan muihin juttuihin. Laitoin puhelimen syrjään ja vietin aivan ihanan joulun sukulaisten ja perheen kanssa. Nautiskelin hyvästä ruoasta ja rakkaiden seurasta, pelasin lautapelejä ja rentouduin ihan kunnolla. En ottanut kuvia, päivittänyt Instagramia tai edes selaillut somea. Vuosi vaihtui onnellisissa merkeissä ja lähdinkin tähän vuoteen tosi hyvällä fiiliksellä, vaikkakin vailla tietoa tulevasta.
Todellinen irtiotto somesta ja oikeastaan ihan kaikesta teki äärimmäisen hyvää. Pikkuhiljaa homma lähti selkiytymään kuin itsestään, ja vanha tuttu motivaatio alkoi hiipiä takaisin. Huomasin ikävöiväni kuvaamista, kirjoittamista, ideoiden keräilyä ja postausten suunnittelua. Nyt tiedän ainakin suurilta osin, mitä haluan täällä lähteä tekemään, ja mieli on täynnä kivoja suunnitelmia, joista olenkin jo aika innoissani.
Bloggaaminen on mun intohimo, enkä todellakaan ole valmis luopumaan tästä rakkaasta harrastuksestani. Haasteet ja tavoitteet motivoivat mua, ja tässä hommassa löytyy aina jotain kehitettävää, parannettavaa ja uutta opittavaa. Ja vaikka tämä olisi kuinka turhanpäiväistä hommaa tahansa, niin mä en oikeastaan edes välitä. Haluan myös uskoa, etteivät blogit ihan kokonaan ole vielä kuolemassa, vaikka sellaisellakin uhkaillaan jatkuvasti. Mä nimittäin satun tykkäämään tästä hommasta ihan hirmuisesti.
Kuulostan todelliselta hörhöltä sanoessani tämän, mutta eilen teepussista paljastunut mietelause ”Recognize that you are the truth” upposi jotenkin erityisen syvälle. (Kuten näiden teepussiennustusten joita seuraan kuin raamattua, kohdalla tuntuu tapahtuvan joka ikinen kerta.) Ei mun tarvitse yrittää olla mitään muuta tai miettiä päätäni kipeäksi näiden juttujen takia. Voin tehdä tätä just mun omalla tavalla, omaan elämääni ja ajatuksiini pohjautuen.
Ja vain toivoa, että se riittää.
